Presidentinvaaliretoriikka oli tyhjää täynnä

Presidentinvaaliretoriikka oli tyhjää täynnä

Presidentinvaaleihin liittyvä keskustelu oli ja on täynnä tyhjää retoriikkaa. Sillä peitetään epäsuhtaa viran arvostuksen/palkan ja tehtävän tosiasiallisen sisällön/merkityksen välillä. Uusi perustuslaki on kirjoitettu niin, että totuus ei paljastuisi, ja samaa valetta päästeltiin sekä vaalikampanjoissa että sen jälkeisissä kommenteissa.

Uusi perustuslaki kertoo kaunopuheisesti, että tasavallan presidentti on edelleen keskeinen valtioelin, ja että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa. Tosiasiassa ns. määrämuotoisessa päätöksenteossa eräitä asioita lukuun ottamatta – lakien jättäminen lepäämään, virkanimitykset ja ylipäällikön tehtävät – asia ratkaistaan eduskunnan kannan mukaisesti, jos valtioneuvosto ja presidentti ovat asiassa erimielisiä. Ja eduskuntahan on tietenkin enemmistöhallituksen takana, koska muussa tapauksessa valtioneuvoston olisi erottava! Tämä koskee siis myös ja erityisesti ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden kysymyksiä, siis konkreettista ulkopoliittista päätöksentekoa.

Asialla ei ole suurempaa merkitystä jos pääministeri ja presidentti ovat asioista yhtä mieltä, ja värisuorassa se on varsin mahdollista.

Silti pääministeri on todellinen vallankäyttäjä ja kansan ääni kuuluu sen vuoksi vahvana nimenomaan eduskuntavaaleissa. Ja myös kuntavaaleissa punnitaan kenellä on painavin veri.

* * *

Puhe presidentistä arvojohtajana on toimittajavetoista puppua. Nimenomaan arvoissa ei kukaan tarvitse eikä kaipaa johtajaa. Arvoihin liittyvät valinnat ovat yksilöllisiä ja ne on jokaisen tehtävä tykönään. Ylhäältä annetut arvot eivät ole nykypäivää. Ja sikäli kuin tarvetta on, siihen on olemassa jo mekanismi: kirkko. Silläkin suunnalla kehitys on kohti pirstaloituvaa arvomaailmaa.

Ei sinänsä ole mitenkään huono asia, jos presidentti näyttäisi tietä ja pyrkisi tasoittamaan yhteiskunnallisia vastakohtaisuuksia ja pitämään heikompien puolta. Silti on muistettava meillä todellinen työtätekevä joukko: vahva kolmas sektori: monet ihmiset tekevät pyyteetöntä ja palkatonta työtä heikompiosaisten puolesta. Monella riittää tarmoa myös eläinten hyvinvointiin.

Presidentin ”arvojohtajuuden” sijasta tarvitaan valtiovallalta edes minimitukea kaikkeen tähän vapaaehtoistyöhön ja nimenomaan sen kuluihin. Myöskään kotiäitien palkatonta työtä ei ole syytä unohtaa. Veteraanit on jo unohdettu.

***

Tyhjän retoriikan sanat eivät paljon maksa. Uuden presidentin kuten presidentin yleensä tulee julistautua koko Suomen presidentiksi ja kantaa huolta kaikkien alueiden ja kaikkien ihmisten asioista. Samat sanat mahtuvat hyvin myös väistyvän presidentin suuhun: köyhät ja heikompiosaiset on syytä muistaa esimerkiksi valtiopäivien avajaisissa ja uudenvuoden puheissa.

Sanoissa julistuksellinen toiminta on erittäin helppoa ja yksinkertaista. Kysymys on kuitenkin teoista: mitä oikeasti tehdään ja on tehtävissä valtion ja kansan moninaisen kahtiajakautumisen korjaamiseksi? Tämä jakautuminen on yleisen yhteiskuntapolitiikan tulosta ja monien ihmisten elämänurat ovat kärsimystä sekä omasta syystä että ympäristötekijöiden vaikutuksesta – eivät syrjäytyminen ja köyhyys jostain taivaasta tipahda eivätkä ne katoa sillä, että moisia asioita sanoissa pidetään ”huolestuttavina” ilmiöinä ja irrotetaan niistä tekijöistä, jotka syrjäytymistä ja heikompiosaisuutta synnyttävät.

Kampanjan aikana muuan ehdokas väläytti, että maaseudulla voidaan paneutua luomun tuottamiseen – ja sitä kautta luoda taivas työttömille ja vähätuloisille? Tässä unohtuu se, että tuotanto määräytyy kulutuksen mukaan. Kuluttaja maksaa ruokakoristaan mahdollisimman pienen hinnan, riippumatta siitä miten tuote on tuotettu ja mistä se on kaupan tiskille kuskattu. Kotimainen tuotanto – tämä koskee ihan kaikkea tuotantoa eikä vain elintarvikkeita – joutuu kilpailemaan hinnoilla ilman halpa- ja lapsityövoiman tms. keinojen tarjoamaa etua. Elintarvikkeissa ei edes laatu eikä luomukaan auta: vain hinta ratkaisee. Ja myös se on muistettava, että pääosin ruokahuoltoa on tietoisesti kehitetty suurimittaiseksi ja hyvin keskittyneeksi perustuotannosta kauppaan. Siinä luomutuotannolla ei ole paikkaa.

***

Myös Haavisto-ilmiöstä puhuminen on soopaa. Sama kun toimittajakaartit alkaisivat kutsua kanan lentoa ilmiöksi.

 Presidentinvaalin luonteeseen kuuluu se, että joku henkilö nousee kannatusluvuissa I kierroksen viimeisinä viikkoina ja jopa päivinä. Se voi johtua monesta syystä, mutta perustuu pitkälle siihen, että kansalaiset yleensä toivovat toiselle kierrokselle mahdollisimman tasaista kilpailuparia tai sitten etukäteen varman voittajan rinnalle jotakin harmitonta hahmoa. Kysymys ei ole oikeastaan muusta kuin sattumasta. Viime hetken nousija voisi olla ihan kuka tahansa, joten kovin suuria merkityksiä ja tulkintoja asialle ei kannata antaa. Jos Niinistön koira – elävänä tai kuolleena – olisi ollut Niinistön vastaehdokkaana, se olisi hyvin saattanut saada 35–40 % kannatuksen. Äänestysaktiivisuuskin olisi voinut olla nyt saatua suurempi, koiraihmisiä on sentään niin, niin paljon!

Myös tuloksen lukeminen jonkin asian ilmentymäksi on tuulesta temmattu veto. Kevään 2011 eduskuntavaalien ja ns. jytkyn selittäminen vihan tai suvaitsemattomuuden ilmentymäksi, ja vastaavasti Haaviston menestys presidentinvaaleissa suvaitsevaisuuden riemuvoitoksi on tyhjän puhumista. Äänestäjät ovat pitkälle samoja molemmissa vaaleissa, miten he voivat olla keväällä 2011 suvaitsemattomia ja tammikuussa 2012 suvaitsevia? Vaikka äänestinkin Haavistoa toisella kierroksella, ei valinnallani ollut yhtään mitään tekemistä suvaitsevaisuuden kanssa. Omasta valinnastani huolimatta uskon, että paras ehdokas kisan voitti. Olisi aika analysoida ja miettiä Niinistö-ilmiötä.

Tiedä sitten miten suvaitsevaisuudelle käy kunnallisvaaleissa. Uskaltaisin ennustaa että nyt ylistetystä suvaitsevaisuudesta ei näy rippeitäkään suurimmasssa osassa suomalaisia kuntia syksyllä. Yksinkertaisesti sen vuoksi, että eivät ihmiset itselleen tärkeissä asioissa liiku ulottuvuudella suvaitsemattomuus-suvaitsevaisuus vaan ottavat kantaa omien etujensa ja kokemansa totuuden valossa. Kunnallisvaaleissa nuo edut ja totuudet jäsentyvät toisin kuin ne nyt presidentinvaaleissa jäsentyivät.

Siitä huolimatta, että en pätkääkään kannata enkä esitä joitakin mielipiteitä, ihmettelen onko se suvaitsevaisuutta, että eräät rehellisiä mielipiteitä esittävät ihmiset tuomitaan Pressiklubin tapaan typeryyden edustajiksi, pahoiksi ihmisiksi. Sikäli kuin kyse on mielipiteen julkituonnista, ei väkivallasta tai sillä uhkaamisesta eikä vihanlietsonnasta, siihen on oltava oikeus jo sananvapauden nimissä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, vaikka se poikkeaisi enemmistön kannasta ja vaikka se enemmistön mielestä olisikin typerä. Hyvän ihmisen ja enemmistön pitäisi joskus katsoa peiliin ja vieläpä oikein kunnolla.